Vaistotoiminto



Niinpä erityisesti johonkin kohteeseen suuntautuvien vaistotoimintojen tapauksessa ei tieto toiminnan ”sopivasta” kohteesta ole myötäsyntyinen, vaan ainoastaan itse toiminta, joka ikäänkuin kokeillen suuntautuu erilaisiin kohteisiin. Näin siis itse vaistotoiminta on aluksi olemassa sellaisenaan suuntautuakseen vasta kokemuksen ansiosta sopiviin kohteisiin, kuten Heinroth on erityisen valaisevalla tavalla pikkulepinkäisen saaliinkeihästysvaistosta osoittanut. Nyt herää kysymys, mitkä tekijät saavat yksilön loppujen lopuksi tottumaan ”oikeaan” kohteeseen, jota varten lajin vaistotoiminta on alunperin ”kehittynyt”. Kun korppi rajoittaa kaikenlaisten esineitten piilottelunsa lopulta mielekkäästi ravintokohteisiin, kun lepinkäinen oppii seivästämään hyönteiset okapiikkeihin sellaisella tavalla ettei se hukkaa saalistaan, ovat nämä ilmiöt helposti selitettävissä. Mutta ongelma on vaikeampi, jos on kysymyksessä pitempi perittyjen vaistotoimintojen ketju, joka ei niin suoraan johda palkitsevaan päämäärään.

Jos tällaisiin ketjuihin liittyy dresyyrin tuloksena muuntuvia toimintavaiheita, näyttää itsedresyyri enimmäkseen tapahtuvan siten, että vaistotoimintaketju voidaan lajinomaisella tavalla suunnata asianomaiseen kohteeseen tai että dresyyrissä muuntunutta suoritusta ylipäänsä voidaan lajinomaiseen tapaan jatkaa. Ei kuitenkaan käydä lähemmin pohtimaan, vaikuttaako tällöin ”toiminnan ilo” dresyyriä vahvistavana palkkiona vaiko jokin toimintaketjun katketessa syntyvä epämiellyttävä tunne rankaisevana dresyyrin kiihokkeena. Yksilön kokemuksen avulla täytettäviä aukkoja esiintyy hyvin arvaamattomasti vaistotoimintaketjujen mitä erilaisimmissa kohdissa. Se mitä tarkoitan vaistoiminnalla on itsessään täysin jäykkä järjestelmä, joka ei miltään osin perustu ymmärrykseen ja jonka vaihtelevaisuus johtuu pelkästään laukaisevien ärsykkeiden erilaisuudesta. Jos pitempään vaistotoimintojen ketjuun liittyy osana hankittuja automismeja tai älyllistä käyttäytymistä, puhuisin vaistodresyyrisidoksesta tai vaistoälysidoksesta. Käsittäessäni näin ollen vaistotoiminnan itsessään ehdottoman muuttumattomaksi kokonaisuudeksi olen siis päinvastaista mieltä kuin Alverdes vaistomääritelmässään, hän ilmeisesti ymmärtää vaistotoiminnoilla aina koko toimintokulkua, myös silloin kun siihen sisältyy vaihtelevia osia, mikä korkeammilla eläimillä on tavallista mutta ei suinkaan aina välttämätöntä. Alverdes sanoo: ”jokaiseen älylliseen toimintaan on sekoittunut tuntuva annos vaistomaista ainesta, toisaalta ei yksikään vaistotoiminta tapahdu täysin automaattisesti, vaan siinä on aina jäykkien, muuttumattomien komponenttien lisäksi muuntautumiskykyinen, enemmän tai vähemmän tilanteesta riippuvainen osa.”
br> Arvosteltaessa ärsykkeitten samanlaisuutta tai erilisuutta on kuitenkin aina pidettävä mielessä, että samat ulkoiset vaikutukset voivat saman lajin eri yksilöillä, jopa samalla yksilölläkin sen erilaisista fysiolologisista tiloista riippuen toimia aivan erilaisina ärsykkeinä. Vaistotoiminnat voivat myös sen vuoksi erheellisesti vaikuttaa muuntelevilta, että lajilla saattaa olla erilaisille mutta lähisukuisille ärsykkeille tosin samankaltaisia mutta kullekkin ärsykkeelle tarkoin ominaisia vaistotoimintoja. Sanoakseni asian vielä kerran: Ymmärrän vaistotoiminnalla eläimen perintörakenteeseen kuuluvien keskushermoston toimintaratoihin perustuvaa toimintaketjua, joka sellaisena on yhtä vähän vaihteleva kuin sen rakenteellinen perusta taikka jokin eläimen ulkomuotopiirre. Tästä määritelmästa käy riittävän selvästi esille, että vaistotoiminnat eroavat refleksitä vain suuremman monimutkaisuutensa ansiosta ja siksi, että niihin osallistuu koko eläin eikä vain sen yksittäinen elin sekä se, että ne eivät ole viimeksimainitusta jyrkästi erotettavissa.

...jatkuu kirjassani

ilu mfg