Pohdittavaa koulutuksen pohjaksi



Kuten jo on mainittu, tietyn vaistoliikkeen spontaanin esiintymisen määrä on aina suurin piirtein mukautunut odotettuihin tarpeisiin. Toisinaan on tarkoituksenmukaista, että tämä tuotanto tulee jaetuksi säästeliäiksi eriksi. Näin on esimerkiksi atrioventrikulaarisen solmukkeen ärsykkeenmuo- dostumisen laita. Jos se tuottaa ärsykkeitä enemmän kuin sinussolmuke ”tilaa”, seurauksena on lisälyönti, hermostuneille ihmisille epämiellyttävällä tavalla tuttu ilmiö. Silloin rytmiin kuulumaton kammionsupistus tunkeutuu normaalin sydämmenrytmin sekaan. Toisissa tapauksissa jatkuva ylituotanto voi olla harmiton tai suorastaan hyödyllinen. Kun koira pinkoo kiivaammin kuin sen on tarvis saaliin kiinnisaamiseksi tai kun hevonen temmeltää ja potkii ilman näkyvää syytä, tämä on vain terveellistä lihasharjoitusta ja tietyssä mielessä valmistumista todelliseen vaaraan. Apuvälinetoimintojen ylituotannon täytyy olla suurimmillaan silloin, kun on vaikeinta ennustaa, kuinka paljon aktiviteettia kyseisessä yksityistapauksessa tarvitaan kokonaiskäyttäytymisen yksilöäsäilyttävän tarkoituksen toteutumiseksi. Saalistavan kissan saattaa olla pakko maata ja vaania tuntikausia hiirenkolon suulla. Toisen kerran se onnistuu nappaamaan tielle osuneen hiiren rivakalla ponkaisulla joutumatta sen enempää hiiviskelemään ja väijymään. Yleensä kissan on kuitenkin vaanittava pitkään ja kärsivällisesti, ennen kuin se päätyy lopulliseen tehtävään, saaliinsa surmaamiseen ja syömiseen, Tätähän tuskin on vaikea kuvitella, ja sen vahvistavat maalla ulkosalla tehdyt havainnot. Tällaisia käyttäytymissarjoja seuratessa on kovin helppo erehtyä virheellisiin vertailuihin ihmisen tavoitteellisen käyttäytymisen kanssa. Tahtomattaan olettaa, että kissa suorittaa saaliin nappaamiseen liittyvät liikesarjat vain syömisen tähden. Kokeellisesti voidaan osoittaa, että tämä ei pidä paikkaansa. Leyhausen antoi innokkaasti saalistaville kissoille hiiren toisensa jälkeen ja tarkkaili, missä järjestyksessä saalistamisen ja syömisen osatoiminnat jäivät pois. Ensin kissat lakkasivat syömästä, mutta tappoivat silti vielä muutamia hiiriä jättäen ne koskematta. Seuraavaksi katosi halu purra hiiri hengiltä, mutta kissat vaanivat niitä yhä ja kaappa- sivat kynsiinsä. Myöhemmin kun koe-eläimet jo olivat lakanneet ottmasta hiiriä kiinni, ne eivät vieläkään lakanneet väijymästä. On mielenkiintoista, että väijyessään ne valitsivat aina kauimpana huoneen vastapäisessä nurkassa olevat hiiret eivätkä välittäneet lainkaan niistä, jotka kömpivät niiden etukäpälien yli.

Tässä kokeessa voidaan laskea, kuinka monesti jokin kuvatuista osatoiminnoista tulee suoritetuksi ennen kuin se uupuu ja lakkaa. Tulokseksi saatavilla luvuilla on selvä yhteys näiden toimintojen jokapäiväiseen esiintymiseen. On luonnollista, että kissan on usemmiten vaanittava ja hiivittävä ennen kuin se pääsee niin lähelle saalista, että sieppaamisyrityksellä on toiveita onnistua. Vasta useiden yritysten jälkeen se voi tarrata kyntensä saaliiseen ja iskeä kuolettavan puraisun. Tämäkään ei aina onnistu ensimmäisellä kerralla, joten sen täytyy olla valmis useampiin puraisuihin. Tämänkaltaisissa monimutkaisissa käyttäytymismekanismeissa ulkonaiset olosuhteet ratkaisevat jokaisen yksittäisen liikekaavan kysynnän. Ulkoisista olosuhteista siis riippuu, tapahtuuko tietty osatoiminto yksistään oman viretilansa vaikutuksesta vai onko mukana jokin toinenkin vire ja mikä se siinä tapauksessa olisi.

Hanhilla esiintyy syömis- ja ruoanhakutoimien yhteydessä smanlaista käyttäytymistä, jos niitä pidetään lammikossa, jonka pohjasta ei voi saada mitään ravintoa. Jos lintuja ruokitaan ainoastaan ainoastaan ranalla, niiden havaitaan ennemmin tai myöhemmin tonkivan pohjaa ”tyhjäkäyntinä”. Jos ne ruokitaan rannalla jyvillä niin kylläisiksi, etteivät ne halua enää syödä enempää, ja jyviä sitten heitetään veteen, linnut alkavat kohta tonkia pohjaa ja todella syövät sen mitä löytävät. Voidaan sanoa, että ne ”syövät tonkiakseen”. Voidaan hyvin tehdä päinvastainen koe: annetaan hanhien hankkia kaikki ravintonsa työläästi niin syvästä vedestä kuin ne vielä juuri ja juuri pystyvät. Niiden annetaan syödä tällä tavoin kunnes ne kylläisinä lopettavat. Jos niille tämän jälkeen tarjotaan samaa ruokaa rannalla, ne pistelevät vielä hyvän joukon poskeensa. Tällöin käy ilmi, että ne ainoastaan ”tonkivat syödäkseen”.

Ei siis ole mahdollista antaa mitään yleistä sääntöä siitä, kumpi kahdesta sponttaanista, motivaatiota synnyttävästä yksiköstä kiihdyttää tai hallitsee toista. Viettien molemminpuolista vuorovaikutusta käsiteltäessä esillä ovat tähän mennessä olleet ainoastaan sellaiset osavietit, jotka osallistuvat yhteiseen toimintaan, esimerkissämme elimistön ravitsemiseen. Tilanne on hieman toisenlainen, kun kyseessä ovat viretilat, joiden toiminta on erilaista ja jotka sen vuoksi kuuluvat eri vaistorakennelmiin. Tässä tapauksessa ei ole yleensä kyse yhteisestä kiihottamisesta tai vahvistamisesta vaan kilpailutilanteesta: kukin vire yrittää päästä voitolle. Etenkin Erich von Holst on osoittanut, että jopa vähäisimpienkin lihasnykäysten tasolla useat ärsykkeitä synnyttävät elementit eivät ainoastaan kilpaile keskenään vaan myös päätyvät lainalaisten keskinäisten vuorovaikutusten tietä järkeviin sovitteluratkaisuihin. Karkeasti yksinker- taistettuna tämä vaikutus merkitsee sitä, että kahdesta sisäsyntyisestä jaksollisuudesta kumpikin yrittää pakottaa toisen omaan taajuuteensa ja säilyttää vaihe-eron vakiona. Tästä keskinäisestä vaikutuksesta seuraa, että kaikki tietyn lihaksen supistumisen aiheuttavat hermosolut purkavat jännitteensä samanaikaisesti. Jos tämä mekanismi joutuu epäkuntoon, syntyy lihasvärinää, jollaista voidaan tavata hermojen äärimmäisessä väsymystilassa.

...jatkuu kirjassani

ilu mfg