Numero uno



Nyt paneudumme pohtimaan sitä, kuinka niin monien lintujen ja nisäkkäiden koiraiden on niin kovin vaikeata vaikka ei ehkä mahdotonta vahingoittaa naarasta.

Tämä pätee esimerkiksi koiriin ja epäilemättä myös susiin. En luottaisi uroskoiraan, joka puree narttuja. Kehottaisin sellaisen omistaja olemaan hyvin varuillaan, erityisesti jos talossa sattuu olemaan lapsia, sillä jotain täytyy olla perusteellisesti vialla sellaisen koiran sosiaalisissa estoissa.

Viherliskokoiraan aggressiivisen käyttäytymisen laukaisee kilpailijan loistokas väritys, erityisesti tämän ihastuttava merensininen kurkku ja muun ruumiin vihreä väri. Toisaalta naaraan puremisen eston laukeaminen riippuu selvästi hajuominaisuuksista. G. Kitzler havaitsi tämän, kun salakavalasti värikyniä käyttämällä värjäsi komeimman sisiliskopariskunnan naaraan näyttämään koiraalta. Kun hän laski naaraan takaisin suureen aitaukseen, se ei luonnollisestikaan aavistanut ulkonäössään tapahtunutta muutosta vaan lähti heti kiitämään kohti puolisonsa reviiriä. Huomattuaan tämän koiraspuoliselta näyttävän tunkeilijan aviomies syöksyi raivoissaan sitä kohden ja avasi leukansa ammolleen purrakseen. Samassa silmänräpäyksessä se tajusi ehostetusta puolisostaan lähtevän naaraanhajun ja se pysäytti hyökkäyksensä niin äkillisesti että heitti kuperkeikkaa naaraan selän yli. Sitten se tutki kielellään naarasta perin pohjin eikä sen koommin välittänyt sen taisteluhalua laukaisevista väreistä, sinänsä melko kunnioitettava saavutus matelijalta.

Voisi kuvitella, että naaraat käyttäytyisivät julkeasti ja ylimielisesti koko koirassukupuolta kohtaan niiden lajien keskuudessa, joissa absoluuttinen esto ei päästä koiraita puremaan naaraitaan. Kummallista kyllä asianlaita on aivan päinvastainen. Viherliskon suuri aggressiivinen naaras taistelee säälimättömästi omia lajisisariaan vastaan, mutta sananmukaisesti putoaa vatsalleen nuorimman ja heikoimmankin koiraan edessä. Näin käy, vaikka koiras olisi tuskin kolmanneksen naaraan painosta ja vaikka sen maskuliinisuuden ensimmäiset merkit olisivat erotettavissa nipin napin kurkun sinisestä sävystä, mitä voiraan verrata koulupojan leuan ensimmäisiin untuvaisiin partahaiveniin. Naaraat makaavat litteinä, nostavat etukäpälänsä maasta ja juoksuttavat niitä ylös alas omalaatuisella tavalla ikään kuin ne soittaisivat pianoa. Tämä on kaikille Lacerta-suvun sisiliskoille yhteinen alistumisele.

Erityisesti sudelle läheistä sukua olevien rotujen nartut osoittavat valisemalleen urokselle melkein samanlaista nöyrää kunnioitusta kuin ihmisisännälleen, vaikka uros ei koskaan olisi kohdellut sitä väkivaltaisesti tai muulla tavoin osoittanut ylemmyyttään. Merkillisimmät jaselittämättömimmät ovat sittenkin naaraan ja koiraan väliset arvojärjestyssuhteet monilla tutuilla Carduelis- suvun peippolinnuilla, joita ovat esimerkiksi vihervarpunen, tikli, punatulkku, viherpeippo ja monet muut kanarialintua myöten. R.Hinden mukaan viherpeipponaaras on lisääntymiskauden ajan koirasta korkea-arvoisempi, mutta muun osan vuodesta arvojärjestys on päinvastainen. Tähän johtopäätökseen päädytään yksinkertaisesti vain laskemalla, kuka nokkii ja ketä ja kuka väistelee toisen nokkimista. Punatulkun tunnemme J.Nicolan tutkimusten ansiosta erityisen tarkkaan. Punatulkkupariskunnat elävät yhdessä vuodesta toiseen. Edellä mainitun kaltaisella metodilla päätyisimme punatulkun suhteen siihen, että tämän lajin naaras on arvojärjestyksessä koirasta ylempänä. Naaras on jatkuvasti hieman aggressiivinen, nokkii silloin tällöin puolisoaan ja jopa tervehtimisseremoniaan liittyy melkoinen määrä aggressiivisuuta vaikkakin tiukasti rituaalin säätämässä muodossa. Koiras sitävastoin ei koskaan noki puolisoaan. Jos siis päättelemme aviokumppanusten arvojärjestyksen yksistään sen perusteella, kuka nokkii ja ketä nokitaan, tulemme pakosta siihen, että naaras on arvossa miestään ylempänä. Jos kuitenkin tarkastelemme kysymystä perusteellisemmin, tulos on aivan päinvastainen. Kun punatulkkuvaimo nokkii miestään, tämä ei millään muotoa omaksu alistunutta tai pelokasta asennetta. Sen sijaan koiras vastaa sukupuolisella tehostetulla ja vieläpä hellyydenilmauksilla. Vaimon naputus ei siis paina miestä alistettuun asemaan. Päin vastoin miehen passiivinen käyttäytyminen, tapa jolla se pitää vaimon ärhentelyn hyvänään käymättä itse aggressiiviseksi ja ennen kaikkea kadottamatta sukupuolivirettään, tekee todella kunnioitusta herättävän vaikutuksen, eikä yksinomaan ihmiseen. Uroskoira ja urossusi suhtautuvat aivan punatulkkukoiraan tavoin kaikkiin naaraiden suorittamiin hyökkäyksiin. Sillonkin kun naaraat ovat täysin tosissaan. Rituaali vaatii urokselta paitsi sitä, että se ei saa purra takaisin, myös sen. että se järkähtämättä säilyttää ystävällisen ilmeen korvien sojottaessa taakse korkealle pään yläpuolelle ja otsanahkan levitessä sileänä. Keep smiling! Ainoa puolustautumisele, jonka tällaisissa tapauksissa olen tavannut, on riitapukarin taklaaminen, uros linkoaa takaruumiinsa avulla nartun syrjään. Tällä on varsin rauhoittava vaikutus, erityisesti kun suuri ja voimakas uros ystävällistä hymyään menettämättä sinkoaa rähisevän nartun metrien päähän. Emme todellakaan kuvittele koira- tai punatulkkunaarailla liian inhimillisiä ominaisuuksia vaikka väitämme, että aggression passiivinen vastaanotto tekee niihin syvän vaikutuksen. On hyvin yleinen sääntö, että välinpitämättömyys tehoaa hyvin.

Kyyhkysillä, laululinnulla ja papukaijoilla on merkillinen rituaali joka jollain salaperäisellä tavalla liittyy aviopuolisoitten keskinäiseen arvojärjestykseen. Tämä rituaali on puolison ruokkiminen. Ylimlkaiset tarkkailijat pitävät tätä tavllisesti nokkailuna ja kuherteluna, eräänlaisena suutelemisena. Eläinten, monien muiden näennäisesti epäitsekkäiden ja ritarillisten käyttäytymistapojen lailla tämä ruokintarituaalikaan ei ole ainoastaan sosiaalinen velvollisuus vaan samalla myös etuoikeus, joka lankeaa korkeampiarvoisen yksilön osalle. Itseasiassa kumpikin puoliso mieluummin ruokkisi toista kuin tulisi ruokituksi itse, sen periaatteen mukaan, että jalompaa on antaa kuin ottaa. Jos on onnea, voi joskus päästä näkemään, kuinka pienet perhekinastelut ovat tarpeen puolisoiden välisen arvojärjestyksen ratkaisemiseksi. Silloin selvitetään, kuka ruokkii ja kenen on tyydyttävä vähemmän mieluisaan osaan, avattava pienen lapsen tavoin nokkansa ja annettava toisen ruokkia itseään.

Punatulkkupariskunta pysyy yhdessä koko vuoden. Joskus voi käydä niin että koiraalla alkaa sulkasato jo ennen naarasta. Silloin sen sukupuoliset ja sosiaaliset pyrkimykset laantuvat, mutta naaras on vielä molemmissa suhteissa voimissaan. Tällöin normaali ruokkimisjärjestys kääntyy päinvastaiseksi ja naaras ruokkii puolisoaan.

Punatulkkunaaraan ja narttukoiran korkeampi sosiaalinen asema on siis vain näennäinen. Tämän aiheuttaa se, että koiraat eivät voi vahingoittaa naaraita ritarillisen estonsa takia. Ohimennen tulkoon mainituksi, ettei kukoilla ole minkäänlaista kanan löylyttämisen estoa.

Olen vakuuttunut, kuinka lajikumppanien vahingoittamista ja surmaamista estävien mekanismien täytyy olla voimakkaimmat ja luotettavimmat sosiaalisissa ryhmissä elävillä ja suurriistaa saalistavilla eläinlajeilla, jotka aseidensa tehokkuuden ansiosta pystyvät nopeaan ja varmaan surmaamiseen. Yksikseen elävillä lihansyöjillä, esimerkiksi useilla näätä- ja kissajaleilla riittää, jos sukupuolinen kiihotus laukaisee aggressiivisuuden ja saalistamisen tilapäisen eston. Eston tarvitsee vaikuttaa vain sen ajan, että parittelu pystyy tapahtumaan vaaratta. Pysyvästi yhteisöttäin elävillä suurilla petoeläimillä, esimerkiksi susilla ja leijonilla täytyy kuitenkin olla luotettavia ja kestäviä estomekanismeja. Niiden täytyy olla täysin itsenäisiä ja yksilön mielialan vaihteluista riippumattomia. Niin päädymme siihen ajatuksia herättävään paradoksiin, että kaikkein verenhimoisimmat pedot, erityisesti sudet; bestia senza pace, ovat varustetut maailman luotettavimmilla surmaamista estävillä mekanismeilla. Sosiaalisia estomekanismeja käynnistävät tekijät vaihtelevat hyvin suuresti lajista toiseen. Olemme jo nähneet, että kemialliset ärsykkeet estävät vihersisiliskoa puremasta naarasta. Samoin koiralla nartun puremisen esto on kemiallisesti säädelty, pentuja kohtaan osoitettu lempeys sen sijaan johtuu selvästi osaltaan myös pennun käyttäytymisestä. Esto on aktiivinen tapahtumasarja, joka vastustaa yhtä aktiivista viettiä joko sammuttamalla sen tai muovaamalla sitä. Tämän vuoksi on täysin oikeutettua puhua eston laukaisemisesta samalla tavoin kuin puhutaan vaistotoiminnan laukaisemisesta. Monimuotoiset ärsykkeenlähettämisneuvot palvelevat kaikilla korkeammilla eläimillä aktiivisen vastaustoiminnan laukaisemista. Ne eivät periaatteessa eroa sosiaalisen eston laukaisemiskeinoista. Molemmissa tapauksissa ärsykelähteet muodostuvat silmiinpistävistä muodoista, loistavista kirjavista väreistä ja ritualisoituneista käyttäytymistavoista. Toimintoja laukaisevat ja estoja laukaisevat ärsykelähteet rakentuvat tarkalleen samalle periaatteelle. Niitä ritualisoituneita käyttäytymismalleja, jotka lajitoverissa laukaisevat aggressiivisuutta vastustavan eston, kutsutaan alistumis- tai rauhoittamiseleiksi. Jälkimmäinen termi on parempi näistä kahdesta sikäli, että se edellistä vähemmän houkuttelee inhimillistämään eläinten käyttäytymistä.

...jatkuu kirjassani

ilu mfg