Ilu ja ruohoa syövä koira
Johnny-Kai Forssell

Olen pelännyt koiria niin kauan kuin muistan. Tai ainakin siitä lähtien, kun naapurin jodlaava matikkakoira, vai mikä se oli rodultaan, puraisi minua takapuoleen. Syytä en tiedä. Tai oikeastaan tiedän,kun etsin vastausta tästä opuksesta. Olin sitä lähestyessäni tehnyt kaikki mahdolliset virheet. Koiran tekemistä virheistä en tiedä, mutta tästä kirjasta saattaa löytyä vastaus siihenkin.

Olen kerran ostanutkin koiran. Se oli dalmatiankoira. Syitä ostamiseen oli kolme. Poika, vaimo ja Disneyn elokuva. Pentu haettiin Hämeestä, mutta hidas se ei ollut. Se oli varmaankin sen elokuvan 102. koira. Elokuvasta muistan vain Hannele Laurin ja Jyrki Kovaleffiin dubbaamat äänet. Myöhemmin kävi ilmi, että koira oli kuuro. Se palautettiin kenneliin, ja sen kohtaloa voin vain arvailla.

Kevennyksenä voin myös kertoa, että olin kerran jopa naimisissa kera naisen, joka oli koiran ja arkeologin risteytys. Haukkui aina ja kaiveli menneitä.

Olen myös seurustellut lahjakkaan ja loistavan näyttelijätär- laulaja Päivi M:n kanssa. Hänellä oli koira, Mökö. Se osasi laulaa. Minä en. Mökö lauloi Päiville Bemarin. Mökö jää historiaan ainoana koirana, jota en pelännyt.

Äidilläni oli mäyräkoiria, kaksin kappalein. Muistan niistä vain nimet, Minna ja Nigger. Ne eivät koskaan hyväksyneet minua. Mutta ei moni muukaan, ei edes ihminen, sillä olin siihen aikaan aina juovuksissa.

Ilmari Virtanen, minulle Ilu, kirjoittaa tässä hienossa opuksessa, että ”Koiralla ei ole tietoisuutta itsestään, eikä näin ollen omaelämäkerrallista muistia. Koira ei muista eilistä eikä murehdi huomista.” Kateeksi käy koiria! Mutta se koiran muisti, joka sillä on, toimii kuin norsulla. Mökökin tunnisti minut oitis, kun vuoden paussin jälkeen tapasimme. Itse asiassa, se oli huikaisevan hieno kokemus. Emootio on kova sana!

Kirjan luku, Nuo muut, on uskomattoman hienoa luettavaa. Koiran hankkijalle jätetään päätös siitä, minkälaisen hauvan haluaa. Mutta minkähän takia kaikki tapaamani koirat ovat olleet tuota pikku julmuri -luokkaa? Vai kuvittelenko vain? Koska olen ammatiltani toimittaja, ja laitettu usein epäilemään kaikkea, niin lause ”tuosta meidän koirasta ei tarvitse välittää, se on ihan kiltti” on iskostunut mieleeni hyvin. Ja kun hyvin kasvatettu koira tulee kesken haastattelun nylkyttämään jalkaani, niin ensimmäiseksi aina ajattelen, että vika on minussa eikä koirassa.

Ilmari Virtanen tuntee ilmiselvästi koirat. Mutten ei tällaista opusta olisi syntynyt. Ilmari Virtanen onkin nyt siirtynyt kategorioissani kahden muun suuren Virtasen joukkoon. Ensimmäinen on Nobel -palkittu Artturi Iivari Virtanen ja toinen on vain Veltto.